Kesäduuni on perseestä.

Maanantaina alko tosiaan työt tehtaalla ja jatkuu näillä näkymin elokuun puoleen väliin asti. Nyt jo paikat ihan paskana ja tätä tarttis taas jaksaa seuraavat kolme kuukautta! En siis oo ekaa kertaa kyseisessä paikassa duunissa, taitaa olla jo peräti viides kesä menossa. Mutta turha valittaa, kun kerran töitä riittä ja rahaa tulee.

Laihdutus sujuu kans paljon paremmin, ku ei työpäivän jälkee tartte pahemmi liikkua. Syömisetki sujuu paremmin, ku arkeen tuli taas jonkinnäköstä rutiinia. Miesystävä taasen ärsyttää jo pelkällä läsnäolollaan, eikä sille varmaan tuu hyvä mieli, ku oon ihan vittuuntunu ja välinpitämätön sitä kohtaan. En vaan voi sille mitään, jotenki oon työpäivän jälkeen aina vaan niin helvetin pahalla päällä, vaikka töissä onki mukavat työkaverit ja päivä olis ollu muutenki ihan jees....

Lisäks on alkanu taas ahdistaa ja masentaa, en tiä mikä mua taas vaivaa. Ehkä nää kesäilmat ja se fakta, että oon vielä aikamoinen pullukka!!! Epäonnistunut olo. Eikä mun päin helvettiä oleva unirytmi ainakaan auta asiaa.

Never close your eyes

Sain viime yönä ihan järkyttävän itkukohtauksen ja poikaystäväki heräs siihe. Jotenki häpesin sitä, mut silti se jakso halailla ja kyseli mikä harmittaa. KAIKKI. Mut en pystyny puhumaa sille ja sit ku aattelin vähä avautua ni herra oliki jo unessa. Ja mä jatkoin sitä murehtimista...
No aamulla sain toisen itkukohtauksen (EN YMMÄRRÄ MIKÄ MUA VAIVAA), no se tokas vaa lähtiessää, et: "Koita ny ryhdistäytyä.". Eli heh heh, maltan tuskin odottaa ku sen pitäs illemmalla tänne eksyä. En VOI itkeä, enkä pysty puhumaan. Onhan näistä jutuista ennenki yksin selvitty, pikkasen ahdistusta, no big deal.

Mutta tunnevammaisena, kylmänä akkana pystyn jatkamaan eteenpäin niinku ennenki. Patomalla asioita ja keskittymällä kaikkeen muuhun: tällä hetkellä laihdutukseen ja kouluun. Ei vaan pitäs ajatella niin paljoo, ettei tämmösiä tunnepurkauksia pääsis muiden läsnäollessa syntymään. Yksin niitä pystyy vielä käsittelemään, jonkun muun nähdessä ei.

"Voisit säki alottaa kuntokuurin..."

Oi kiitos rakkaani, kauniista sanoistas. Aattelin riittäväni tämmösenä, but oh well. Eli siis miesystävä sano ihan suoraan, että voisin alkaa vähä kinteyttämään itteeni ja kuntoilee ja syömää terveellisemmi ja blaa blaa blaa. Tuliki sit tosi kiva olo. Ei ahdista tai mitään.....
Ei täs sit mitään, otan siihe nyt hieman etäisyyttä, vaikka tiedän sen olevan ihan oikeessa. Aloin sit puhumaan sen kans tästä kuntokuurist ja muusta paskasta, ja puhuin siitä etten haluais laihdutuksen menevän liian pitkälle... Sit se vaa sano, ettei mun tarttis laihtua vaan voisin mukamas vaan kiinteyttää. Joopa joo. Luuleeks se nyt, että pystyisin olemaan rennosti sen seuras tai että haluaisin sen näkevän mut vähissä vaatteissa. Pelkästään saunominen sen kanssa noitten juttujen jälkeen oli sanoinkuvaamattoman ahdistavaa, ku yritin siinä itteeni parhaani mukaan peitellä. En voinu olla ajattelematta, että mitä se miettii ku se kattelee mun hyllyvää mahaa ja selluliittireisiä. Tällä viikolla en aio nähdä sitä, koska haluan tosiaan olla omissa oloissa jonkin aikaa ja keskittyä painon pudottamiseen. En vaan oo hyvä tämmösenä.

No mutta, sainpaha motivaatiota tähänki touhuun..................................

Vapaapäivä.

Se, että jostain syystä kaikki tän päivän tunnit on peruttu, ei saa mua yhtää paremmalle tuulelle. Puhuttiin viikonloppuna ton miesystävän kanssa siitä, että meiän pitäs ihan oikeesti alkaa liikkumaan. Jostain syystä puhuttiin kehonrakentajista ja se sit sano, että jos naisella on sopivasti lihaksia, ni se on sen mielestä hot. Katoin itteeni peilistä ja mulla ei todellakaa mitää lihasta oo oikee missään. Mitä se siis näkee mussa? Ja se haluais, että alettas käymään yhdessä kuntosalilla. Saatas lihaksia, MOLEMMAT.
Voin myöntää, että olo tuntu ton keskustelun jälkeen tosi ahdistuneelta, koska oon näistä mun syömispelleilyistä jonkin verran sille jopa kertonu. En kaikkea tietenkää, koska en oo mikään idiootti. Mutta se, että se tietää ja silti keskustellaan tämmösia, pistää vituttamaan. Toisaalta haluaisin itekkin lisää lihaksia, mut en oi sitä sile myöntää. Koska jos kerron, ni se vaa kannustas mua ja sit olisin taas jonkun pakkomieleteisen laihdutuksen kourissa. Toisaalta, ku katon itteeni, ei se tosiaanka olis pahasta. Täytys vaan ostaa toho vaakaa uudet patterit, ni näkisin konkreettisen todisteen siitä, kuinka kuvottava oon.

Parisuhde on perseestä.

Tällä hetkellä vituttaa aika suunnattomasti. Oon löllyvä läskikasa, ja suhteessa olo ei ainakaa helpota mun fiiliksiä. Vituttaa, etten saa itteeni mitään kuria, ainaka sillo ku toi toine osapuoli pyörii jalois. Viimeks tää laihdutus oli jotenki niin helppoo, ku ei tarvinnu murehtia muista, sai vaan keskittyä liikuntaan ja kalorien laskemiseen. Nykyään painaa koulutyöt päälle ja toi jätkä. Joka btw aiheuttaa mulle tällä hetkellä hermoromahdusta. En vaan tiiä, mitä ajattelen siitä tällä hetkellä. Fuck! Musta tuntuu, että oon tällä hetkellä liian onnellinen ja kohta mä niin vajoan taas alaspäin. Sitä hetkeä odotellessa...

The world is a vampire.

 Mä tajusin sen nyt vasta - ens viikolla alkaa KESÄ! Ja mä oon vieläki valas. Painoa en osaa sanoa, en oo käyny vaa'alla aikoihi, mut peilikuva kyl kertoo kaiken. En oo vuoden aikana onnistunu pudottaa painoo, päinvastoin - oon lihonu 5 kg takasi about puoles vuodes. Hmph, mikä meni vikaan... Ja se ajatus, että voisin olla jo reippaasti jossain viidenkympin hujakoilla saa mut tuntemaan itteni niin epäonnistujaks! Miks helvetis en saanu pidettyy sitä itsekuria vaan yllä?!!!!!! FUCK!!!!!

 Kateltii muutama viikko takaperin mutsin kans mun valokuvia, joissa olin aika jäätävän kokone - 87kg!!! Ja se kommentoiki niitä aika rajun sanakääntein, puhu miten mulla oli kauheet vyötärömakkarat ja se kutsuki niitä mun "pullukkakuviks".... Se ei tuntunu mitenkään hyvältä, koska se pistää miettimään, että mitäköhän se ajatteli musta sillon, ku oikeesti olin sen kokone? Häpeskö se mua? Ja siellä joukossa oli kuvia myös tammikuulta, joissa tosiaan painoin sen 59.jotain... Ja se sano, että oonpas ollu pieni.... En enää niinkään, kiitos tästäkin. Confidence boost oikeen....

Toivon vaan, että onnistun tänki päivän kanssa syömisten suhteen. Pari viime päivää on menny niin hyvin, että nyt mä vaan en kerta kaikkiaan voi ratketa!!!!

Another way to die.

 Stressiä pukkaa taas vaihteeks. Mulle on tullu vasta tasan yks pääsykoekutsu, enkä usko että enempää heruu. Ja tää oli mulla vieläpä viimesenä vaihtoehtona, jippii ja jee.... Pistää vaa miettimää, että oonko mä oikeesti NIIN huono, etten vaa ansaitse mitään parempaa?

 Eikä mun mieltä paranna yhtään se, että kesään on 3(!!!) viikkoa ja mä vaan paisun päivä päivältä enemmän. Miksen vaan osaa enää hillitä itteeni?!!!! Olis ihan ok olla väh. saman painone ku vuosi sitte, eli pari kiloa keveempi ku tällä hetkellä -.-' Tiedän, että saisin sen tippumaan tässä ajassa, enemmänki! Jotenki vaa alkaa usko itteeni loppumaan, luuseri mikä luuseri.

Mutta mä voin ainaki yrittää. TÄNÄÄN, siis tä-nään, mä alotan kunnon kuntokuurin. Aina ku alkaa tehä mieli ahmimaan, ni tiedossa on kova setti kyykkyjä kera punnerruksien!!!! Ja mun on PAKKO päästä taas lenkkeilee, tuun vielä hulluks!




PS. Kello on jo melkeinpä puol kolme ja oon taas valveilla. Unirytmi ois kiva ja silleen..... En mä virkeenä ois koulus halunnukkaa olla.