Melua turhasta.

Ahdistaa. Viime aikoina tää tunne on hiipiny mun sisälleni aivan liian usein. En vaan osaa torjua sitä mitenkään enkä osaa vaikuttaa niihin asioihin, joista tää tunne johtuu. Skippasin siis koulun tänään ja makoilin vaan sängyllä itkien. Jotenki ihan luuseri-olo, koska en osaa saati halua puhua tästä kellekään. Ne vaan kuvittelis mun lintsaavan huvin vuoks, kun tosiasiassa pelkään saavani näitä itkukohtauksia koulussakin... Tälle täytyy tulla loppu.

Oloa ei myöskään helpota se, etten nää miesystävää koko viikkoon. Eikä sitä tunnu se haittaavan! Oon tottunu siihen, että se soittelee mulle aina iltasin, mut nyt en oo kuullu siitä mitään pariin päivään. Ehkä se haluaa ottaa etäisyyttä tai jonkinnäköstä lomaa mun seurasta. En sit tiiä, ihan sama. Mun täytyy opetella tää yksinäisyyden jalo taito uudestaan...

Ehkä ainoo hyvä puoli tässä erossa olemisessa on se, että syömiset sujuu ku unelma. Tänää kaloreita kertyny 800 ja suunnitelmissa on vielä lenkille lähtö. Huomenna tuskin ehdin kovinkaa paljoo edes ajattelemaa syömisiä, ku täytyy vähä reissata suuntaa jos toiseen. Toivottavasti loppuviikko menee syömiste ja liikkumiste suhteen samaan malliin!!!

Never close your eyes

Sain viime yönä ihan järkyttävän itkukohtauksen ja poikaystäväki heräs siihe. Jotenki häpesin sitä, mut silti se jakso halailla ja kyseli mikä harmittaa. KAIKKI. Mut en pystyny puhumaa sille ja sit ku aattelin vähä avautua ni herra oliki jo unessa. Ja mä jatkoin sitä murehtimista...
No aamulla sain toisen itkukohtauksen (EN YMMÄRRÄ MIKÄ MUA VAIVAA), no se tokas vaa lähtiessää, et: "Koita ny ryhdistäytyä.". Eli heh heh, maltan tuskin odottaa ku sen pitäs illemmalla tänne eksyä. En VOI itkeä, enkä pysty puhumaan. Onhan näistä jutuista ennenki yksin selvitty, pikkasen ahdistusta, no big deal.

Mutta tunnevammaisena, kylmänä akkana pystyn jatkamaan eteenpäin niinku ennenki. Patomalla asioita ja keskittymällä kaikkeen muuhun: tällä hetkellä laihdutukseen ja kouluun. Ei vaan pitäs ajatella niin paljoo, ettei tämmösiä tunnepurkauksia pääsis muiden läsnäollessa syntymään. Yksin niitä pystyy vielä käsittelemään, jonkun muun nähdessä ei.

Getting wasted.

En tajua miks mulla on nykyää jatkuvasti vaan niin huono olla. Pelkään, et masennus on taas hiipiny takas osaks mun elämää, ei sitä onnea kauan sit kestänykkää. No nyt kun kerran ahdistaa, ni kai mä alan nollaamaan. Perskännit, here I come!

"Voisit säki alottaa kuntokuurin..."

Oi kiitos rakkaani, kauniista sanoistas. Aattelin riittäväni tämmösenä, but oh well. Eli siis miesystävä sano ihan suoraan, että voisin alkaa vähä kinteyttämään itteeni ja kuntoilee ja syömää terveellisemmi ja blaa blaa blaa. Tuliki sit tosi kiva olo. Ei ahdista tai mitään.....
Ei täs sit mitään, otan siihe nyt hieman etäisyyttä, vaikka tiedän sen olevan ihan oikeessa. Aloin sit puhumaan sen kans tästä kuntokuurist ja muusta paskasta, ja puhuin siitä etten haluais laihdutuksen menevän liian pitkälle... Sit se vaa sano, ettei mun tarttis laihtua vaan voisin mukamas vaan kiinteyttää. Joopa joo. Luuleeks se nyt, että pystyisin olemaan rennosti sen seuras tai että haluaisin sen näkevän mut vähissä vaatteissa. Pelkästään saunominen sen kanssa noitten juttujen jälkeen oli sanoinkuvaamattoman ahdistavaa, ku yritin siinä itteeni parhaani mukaan peitellä. En voinu olla ajattelematta, että mitä se miettii ku se kattelee mun hyllyvää mahaa ja selluliittireisiä. Tällä viikolla en aio nähdä sitä, koska haluan tosiaan olla omissa oloissa jonkin aikaa ja keskittyä painon pudottamiseen. En vaan oo hyvä tämmösenä.

No mutta, sainpaha motivaatiota tähänki touhuun..................................

Salaa liikkumista!?

Oon taas päässy takas mun lenkkeilyrutiineihi, eli iltasin oon onnistunu repimään perseeni sieltä sohvan pohjalta ja suunnistanu ulos. Vaikka olis ollu kuinka pimeetä... Ongelmaks tässä on muodostunu tosin yks juttu; jostain syystä haluan pitää tän mun uudelleen syttyneen lenkkeily-innostukseni salassa tolta mun miesystävältä. Ja se nyt on helpommi sanottu ku tehty, ku pelkään että se on joku kerta täällä mun kämpillä jo venaamassa ku tuun juoksemasta. Ja se jotenkin ahdistaa, ku en haluais käydä juoksemas sen kans, ku tunnen muutenki olevani jo ihan tarpeeks plösö sen seuras...
Ja nyt ku se on alottanu saleilun ym. paskan, ni sehän on koko ajan patistamassa muaKIN liikkumaa. Jihu. Se on alkanu tarkkailee mun syömisiä, ja jos vähänki menee överiks ni samantien tulee jotain "junk in the trunk"- kommenttia.... -.-' HUOH!! Se saa mut taas niin epävarmaks ja kuvottuneeks omasta kehosta, ettei mitään rajaa. Ja vittu ku se osaa masentaa!!!

Still alive.

Hävettää. Tuntuu, että paisun vaan entisestään, koska oon ONNELLINEN. Tää on ihan käsittämätöntä. En todellakaa kaipaa enää sitä masennusta ja paskaa fiilistä, mutta voin myöntää, että sen avulla onnistuin viimeks. Moittimalla sitä, mikä olin. Mikä musta on TAAS tulossa. Mun täytyy saada itteni ruotuun, ennen ku oon taas samassa lähtöpisteessä.

Depistä pukkaa.

Jippii ja vittu jee, tiesin ettei tää onnellisuuden tunne jatku loputtomiin. En vaa osannu arvata, et tää mun mielialan lasku olis näin jyrkkä. Masentaa niin vitusti, vaikka mulla oli toissapäivänä maailman paras päivä, koska Red Hot Chili Peppers <3 Mut sit sen keikan jälkee kaikki tää paska todellisuus iski taas tajuntaa ja huoh! Fuck my life. Ens viikol tarttis vihdoin ja viimein muuttaa siihe omaa kämppää ja blaaaaaahhh, tarttis pakata. Kuolen.
Laihdutus menee päin vittua, vaihteeks. Motivaatio täys nolla, mut ehkä sit omissa oloissa tahti taas kiihtyy ja pääsen kaloreitten laskemisen makuu, vittu jee........... Eli musta tulee taas masentunu noulaiffi, maltan tuskin odottaa!

The world is a vampire.

 Mä tajusin sen nyt vasta - ens viikolla alkaa KESÄ! Ja mä oon vieläki valas. Painoa en osaa sanoa, en oo käyny vaa'alla aikoihi, mut peilikuva kyl kertoo kaiken. En oo vuoden aikana onnistunu pudottaa painoo, päinvastoin - oon lihonu 5 kg takasi about puoles vuodes. Hmph, mikä meni vikaan... Ja se ajatus, että voisin olla jo reippaasti jossain viidenkympin hujakoilla saa mut tuntemaan itteni niin epäonnistujaks! Miks helvetis en saanu pidettyy sitä itsekuria vaan yllä?!!!!!! FUCK!!!!!

 Kateltii muutama viikko takaperin mutsin kans mun valokuvia, joissa olin aika jäätävän kokone - 87kg!!! Ja se kommentoiki niitä aika rajun sanakääntein, puhu miten mulla oli kauheet vyötärömakkarat ja se kutsuki niitä mun "pullukkakuviks".... Se ei tuntunu mitenkään hyvältä, koska se pistää miettimään, että mitäköhän se ajatteli musta sillon, ku oikeesti olin sen kokone? Häpeskö se mua? Ja siellä joukossa oli kuvia myös tammikuulta, joissa tosiaan painoin sen 59.jotain... Ja se sano, että oonpas ollu pieni.... En enää niinkään, kiitos tästäkin. Confidence boost oikeen....

Toivon vaan, että onnistun tänki päivän kanssa syömisten suhteen. Pari viime päivää on menny niin hyvin, että nyt mä vaan en kerta kaikkiaan voi ratketa!!!!

I hate myself for what I've done

 Kaikki varmaan kuvittelee, että mulla olis jonkinlainen "hällä väliä"- asenne ihan joka asian suhteen. No mut ei vaan oo. Nytki mun päässä pyörii niin paljon huolia ja murheita, joiden takia en saa ees nukutuks. Ulospäin näytän iloista naamaa ja hymyilen sitä tyhmää feikkihymyä. Sisältä mä kuolen. Huudan mun pään sisässä eikä kenelläkää oo aavistustakaa miten paha mun on olla.

 Vappu oli ihan perseestä, ylläri... Annoin mun kaverin leikata mun hiukset ja se pilas ne. En saanu kunnon kännejä kossupullosta (?!), ja baarissaki oli niin TYLSÄÄ! Eikä mun mielialaa todellakaa paranna se, että meikän isä on vihanen mulle. Meillä oli sovittu meno ja venasin, että se tulis hakemaan mut mutsin luota. Se ei koskaan tullu. Petyin niin paljon. Mutta tää oliki vissii kaikki mun syytä, ku en mukamas ilmottanu sille missä oon ja lähenkö sen kaa sinne sovittuun paikkaan. Joopa joo. Oon kyllästyny ottamaa kaikki syyt niskoilleni, FUUUUUUUUUUCK!!!!

 Ja mun alkoholisoituminen se vaan jatkuu. En tajuu, miks kukaan ei mieti miks juon. Ne vaan syyllistää mua siitä. On vaan niin paha olla ja haluun unohtaa kaiken!!!!